Lämmin Viima

Viima vannoo vahvasti progressiivisen rockin nimiin. Jo lähes kymmenen vuotta
vaikuttanut turkulainen bändi julkaisi maaliskuussa levyn Ajatuksia maailman laidalta.
Omien vaatimattomien sanojensa mukaan siksi, ettei kova työ valuisi hukkaan.

Alkuaikoina, kun bändillä ei ollut vielä riittävästi omaa materiaalia, settiä täydennettiin
Jethro Tullin covereilla.

- Levytimme tuolloin yhden kappaleen progressiivisen musiikin yhdistyksen Colossuksen ja
italialaisen Mellow Recordsin julkaisemalle Suomi-progen tribuuttilevylle Tuonen Tytär, ja
sattuman kautta levyn kanteen oli painettu nimeksemme Lost Spectacles. Nimi jäi moneksi vuodeksi,
kitaristi Mikko Uusi-Oukari muistelee.

Lost Spectacles -nimi juontaa juurensa Tullin Passion Play-levyn mainiosta The Hare Who Los His
Spectacles -biisistä.

Enää Jethro Tull ei kulje bändin mukana.

- Omaa materiaalia on kasassa riittävästi. Milloinkaan ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta,
että treenasimme jonkin Tullin biisin encoreksi, rumpali Mikko Väärälä vihjaa.

Viima-nimen bändi otti käyttöön ennen levyn julkaisua.

Vaikeita vaiheita

Bändin tarina alkaa vuodesta 1997, jolloin Uusi-Oukari muutti Helsingistä Turkuun. Hän aloitti
soittamisen silloisen työkaverinsa Aki Laakson kanssa.

- Bändillä on ollut oikeastaan neljä eri vaihetta. Koko homma oli jo lopahtaa vuoden 2002
syksyllä. Kokoonpanossa oli tuolloin todellisia motivaatio-ongelmia. Levyn materiaalista oli jo
puolet valmiina, mutta uutta ei pystytty tuottamaan riittävän nopeasti, Uusi-Oukari kertoo.

Kokoonpano on muuttunut vielä levyn julkaisunkin jälkeen. Naissolisti Päivi Kylmäsen tilalla on
nyt Hannu Hiltula. Väärälä ja basisti Aapo Honkanen ovat vaikuttaneet kokoonpanossa vasta vajaan
vuoden.

- Jokainen uusi jäsen on tietysti tuonut jotakin uutta mukanaan ja vastaavasti lähteneet ovat
vieneet mukanaan jotakin. Levyn materiaali kyllä soitetaan kokonaisuudessaan, vaikka pieniä
muutoksia on tehty. Nyt osa levyn syntetisaattoriosuuksista soitetaan aidolla huilulla ja
saksofonilla, ja kappaleiden sävellajeja on laskettu, summaa kosketinsoittaja Kimmo Lähteenmäki,
joka on Uusi-Oukarin lisäksi ainoa alkuperäisjäsen.

Proge voisi olla valtavirtaa

Maaliskuussa julkaistu omakustanteinen Ajatuksia maailman laidalta on puhdasta progea, kaikki
kuusi pitkää raitaa. Viima uskoo, että 70-luvun musiikki ei kuulu ainoastaan 70-luvulle. Se
toimii aivan loistavasti myös tänä päivänä, vaikkei hallitsekaan soittolistoja. Proge kestää
aikaa. Bändi toivoo, että samoin käy heidän levylleen.

- Levylle on otettu tiettyjä progelle tyypillisiä sovituksellisia ratkaisuja. Nimen omaan
70-luvulla tehtiin mielenkiintoisia sovitusratkaisuja ja kiehtovia kauniita melodiakulkuja.
Niillä haettiin selvästi koskettavaa ilmaisua, erilaista kuin mitä yleensä kuulee, Lähteenmäki
pohtii.

- Nykyään kaikki biisit ovat ennemmin soittoääniä, Väärälä huomauttaa.

Orkesteri uskoo, että proge voisi aivan hyvin olla valtavirtaa nykyäänkin. Keskivertokuuntelija
ei sitä valitettavasti vain kuule, eivätkä edes tiedä, mitä menettävät.

- Progea ei voi oikein laittaa radiosoittoon. Kuusi minuuttia on pitkä aika odottaa, että eikö
täältä parempaa tule, Uusi-Oukari heittää ja lisää, ettei proge ole niin vaikeaa kuin väitetään,
tosin se vaatii kyllä kuuntelemaan, monesti useita kertoja.

Genren marginaalisuudesta kertoo se, että Turun kokoisessa kaupungissa ei saada edes Klubia
täyteen, vaikka lavalle nousisi lajin tunnettuja kotimaisia nimiä. Viima on iloinen, että hyvät
soundit on jälleen löydetty.

- Listoilla on Liekin ja Absoluuttisen nollapisteen kaltaisia bändejä, jotka ovat selvästi
kallellaan progeen, Honkanen toteaa.

Ajatuksia maailman laidalta -levyn on luonnehdittu olevan hieman folk-sävytteinen. Kokonaisuudesta
ei jää kylmä olo, vaikka levyllä kuuluu tuulen viima.

MARI JOKINEN

---

Turusta käsin on jo jonkin aikaa puhallellut lämmin viima yli kauniin maamme. Nyt kun tämä
hieno ilmiö on tallennettu cd-formaattiin ja on siten paremmin tutustuttavissa koko Suomen
progeyleisölle, on aika ottaa yhtyeen perustaja Mikko Uusi-Oukari jututettavaksi ja selvittää
minkälaisesta ”sääilmiöstä” tässä Viima-yhtyeessä oikein on kyse.

Petri Vainio-Ketola: Milloin tartuit kitaraan ensimmäisen kerran?

Mikko Uusi-Oukari: Olen syntynyt -57 Helsingissä ja kuulin esim. Pressaa ensimmäisen kerran
livenä jo 60-luvun puolella, Wiguja ja Haikaraa 70-luvun alussa. Voi tietenkin kysyä, minkä
verran ymmärsin kuulemaani. Ainakin se niin sanotusti kolahti!

Itse aloin soittaa kitaraa 70-luvun alussa. Ensimmäinen laajempi projekti oli Jukka Kinasen
kanssa kesän -73 aikana kelanauhurilla tehty kokonaisuus, jolla on musiikkia yli kaksi tuntia.
Nauha on edelleen tallella, mutta korvat eivät kestä kriittisempää kuuntelua. Kinanen vastaa
nauhan progressiivisimmista tekeleistä. Itse suuntauduin musiikkiin, jossa on selkeä rakenne
ja jota osasin jotenkin soittaa, kuten blues, rock’n’roll ja melodinen rock. Progea oli kuunneltu
jo vuosikaudet, mutta sen soittamisesta ei ollut käsitystä, eikä tietysti tarvittavaa tekniikkaa.
Näitä nauhoja saatiin 70-luvulla aikaan neljä.

Soitin samanaikaisesti erilaisissa koulubändeissä, jotka tekivät yleensä nollasta kahteen keikkaa.
Vuonna -76 tutustuin Scapa Flow:n soittajiin ja olin varmaankin heidän suurin faninsa. Punk alkoi
tehdä tuloaan. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, moni vuosien soittokokemuksen omaava kaveri
siirtyi punkin soittoon. Nuoremmat taas aloittivat punkilla, mikä oli heidän kannaltaan varsin
palkitsevaa, koska kohtuulliseen tulokseen pääsi nopeammin kuin vaativampia tyylejä soittaen.

Tuon aikakauden paras ja viimeinen progebändi Scapa Flow julkaisi ensimmäisen levynsä -80 ja
hajosi nopeasti tämän jälkeen. Minulle se merkitsi silloin progen lopullista kuolemaa. Menin
80-luvun alussa Ogeliin (Oulunkylän Pop/jazz-opisto). Vuosikymmen meni soittaen jazz- ja
lattaristandardeja ja fuusiota.

PVK: Kertoisitko jotain Viiman historiasta? Kuinka kaikki sai alkunsa ja miten nykyinen
kokoonpano muodostui?

MUO: Muutin Turkuun 1997 ja aloin etsiä soittajia bändiin. Proge oli tehnyt toista tulemistaan
jo usean vuoden, joten sen suuntaista musaa voisi taas itsekin soittaa. Ensin löytyi työpaikaltani
kitaristi Aki Laakso, jonka kanssa soiteltiin ja kehiteltiin kappaleita puolisen vuotta. Sitten
ruvettiin hakemaan muita soittajia. Näin syntyi alkuperäinen Lost Spectacles, jossa soittivat Akin
ja minun lisäkseni laulaja Päivi Kylmänen, Kimmo Lähteenmäki rummuissa sekä basisti Jouni Salmijärvi.

Akin erottua minusta tuli ainoa kitaristi ja Kimmo siirtyi pääinstrumenttiinsa kosketinsoittimiin.
Rumpuihin tuli Jouni Pusa. Myöhemmin Jarmo Kataja korvasi Jouni Salmijärven basson varressa.
Bändin toiminta lopahti syksyllä 2002. Halusimme saada bändin aikaansaannokset talteen, joten
aloimme äänittää ”Ajatuksia maailman laidalta” levyä. Se on pääasiassa Kimmon ja minun työstämä,
Päivin osuus kaikkien biisien laulajana on myös merkittävä.

Levyn teon ohella heräsi myös halu soittaa koko bändin voimalla. Kappaleetkin kehittyivät
studiossa aika tavalla ja oli mukava päästä kokeilemaan niitä bändin kanssa. Päivi muutti
Ruotsiin vuosituhannen alussa ja hän ei täten voinut olla mukana viikottain treenaavassa
yhtyeessä. Uusiksi jäseniksi löysimme vuoden 2005 aikana basisti Aapo Honkasen, laulaja-
puhallinsoittaja Hannu Hiltulan ja rumpali Mikko Väärälän.

PVK: Miten nykykokoonpanon (uudet biisit) ja live-soundi poikkeaa levyttäneestä versiosta?
Ts. mihin suuntaan Viima puhaltaa?

MUO: Soitamme livenä kaikkia levyn kappaleita. Kaikkea ei pystytä livenä soittamaan, sen verran
on levyllä käytetty päällekkäisäänityksiä. En itse ole keikoilla soittanut ollenkaan akustista
kitaraa, jota levyllä on paljon. Tulevaisuudessa sitäkin kuullaan. Suurin muutos on tietysti
laulajan vaihtuminen. Päivin herkkä ja Hannun rankempi tulkinta eroavat aika lailla toisistaan.
Hannu soittaa puhaltimia nyt kaikissa biiseissä. Sopraanosaksofonia käytetään paljon. Levyllähän
sitä ei ole ollenkaan.

Olemme treenanneet muutaman uuden kappaleen. Ne ovat mutkikkaampia ja instrumentaaliosuudet ovat
korostuneempia kuin levyn materiaalissa. Englantilaiset 70-luvun vaikutteet eivät ole niin
voimakkaasti kuultavissa kuin levyn biiseissä. Viima puhaltaa Suomeen. Toisaalta levyä on mennyt
aika mukavasti kaupaksi myös ulkomaille.

PVK: Levyllä sävellysvastuu on jaettu sinun ja Kimmon (Lähteenmäki) kesken. Ovatko uudet
jäsenet tuoneet tähän muutosta?

MUO: Kyllä. Nyt biisejä ovat tehneet myös Hannu ja rumpali Mikko Väärälä. Melkein koko bändi siis
säveltää.

PVK: Levyn kappaleet ovat syntyneet melko pitkän ajanjakson aikana. Onko olemassa tyypillistä
Viima-biisin syntyprosessia?

MUO: Ei. Kimmon kappaleet ovat syntyneet kaikki pitkän prosessin tuloksena. Minun kappaleistani
"Leijonan syksyn" teko vaati pitkän ajan. "Ilmalaiva Italia" ja "Luuttomat" syntyivät nopeammin,
mutta ne ovat rakenteellisesti yksinkertaisempia ja sisältävät vähemmän osia. Uudet jäsenet ovat
nopeita biisintekijöitä. Biisit tehdään melko valmiiksi kotona ennen kuin ne tuodaan bändille.
Mieluiten paperilla ja demona.

Yleensä kappale rakentuu keskeisimmän lauluosan ympärille. Siihen yhdistetään muita laulu-
ja/tai instrumentaaliosuuksia, joko varastossa olevia tai sitten pitää tehdä uusia. Osasta
toiseen siirtyminen pitää saada sujumaan luontevasti. Kun kappaleen rakenne on selvä niin
sovitusta kypsytellään yleensä vielä pitkään. Levyn kappaleiden sovituksen ovat syntyneet suurelta
osin vasta studiotyöskentelyn yhteydessä. Tyypillistä syntyprosessia ei voi katsoa olevan.
Jokainen kappale on yksilö jolla on oma kehitysprosessinsa.

PVK: Kappaleissa on suomenkieliset sanoitukset. Pyrittekö näin tarkoituksellisesti korostamaan
yhtyeen "suomalaisuutta"?

MUO: Ehdottomasti. Musiikkikin on menossa suomalaisempaan suuntaan.

PVK: Levyä on arvosteltu ulkomaisilla sivustoilla asti, ja se on lähes poikkeuksetta saanut
positiivisia ja ylistäviä kommentteja osakseen. Antaa varmasti voimia jatkaa ja uutta potkua
tekemiseen?

MUO: Totta kai. Kyllä positiivinen palaute lisää uskoa oman musiikin tekemiseen. Levystä tai
keikasta innostuneiden kuulijoiden kommentit on suurin palkinto, mitä tästä hommasta voi saada.
Negatiivistakin kritiikkiä on tullut jonkin verran. Ihan paikallaan sekin ja koetamme korjata
heikkouksiamme.

PVK: Viittasit alussa omiin musiikinopintoihisi. Miten on muiden jäsenten kohdalla? Soittotaitoa
teillä kyllä tuntuu riittävän.

MUO: Minulla on siis nuo muutamat Ogelin vuodet takanani. Hannu Hiltula ja Mikko Väärälä ovat
päätoimisia musiikin ammattilaisia. Kimmo ja Aapo taas ovat itseoppineita.

PVK: Miten kuvailisit musiikkianne sellaiselle, joka ei ole koskaan kuullut Viimaa? Mitä haluaisit
hänen kuulevan?

MUO: Suomalaista sinfonista folk-progea. Levyarvosteluissa musiikkiamme on koskettimien ja
kitaroinnin osalta verrattu Genesikseen ja Cameliin. Päivin laulusta taas on mieleen tullut
Renaissancen Annie Haslam. Toivoisin Viiman musiikin tuovan kuulijalle voimakkaita, mieleen
jääviä melodioita ja mielenkiintoisia rytmejä.

PVK: Entä mitä tapahtuu jatkossa? Miltä näyttää Viiman tulevaisuus?

MUO: Viimalla on varsin aktiivinen vaihe meneillään. Keikkoja on mukavasti ja uusia biisejä
syntyy. Kunhan niitä on treenattu riittävä määrä niin aloitetaan uuden levyn teko. Tulevaisuus
näyttää siis valoisalta. Tekemistä riittää. Kuuntelijoita tämän tyyliselle musiikille toivoisi
tietysti löytyvän enemmän. Progen harrastus kun on Suomessa aika pienten piirien puuhastelua.

Toivotaan että Mikon povaama valoisa tulevaisuus tuottaa meille jatkossakin lisää mainiota
Viima-musiikkia. Mikäli olet toistaiseksi välttynyt Viimalta, vieraile yhtyeen kotisivuilla
osoitteessa www.viima.fi ja tutustu!

PETRI VAINIO-KETOLA

---

Warme Töne aus Polarbärenland

VIIMA

Dass ein Kamel die Inlaycard ihres Albums ziert, ist Zufall, sagt Gitarrist und Bandgründer
Mikko Uusi-Oukari, gobt aber zu, dass Camel seine Lieblingsband ist. Sein Kollege an der Tasten,
Kimmo Lähteenmäki, steht auf Genesis. Und sie machen auf ihrem Debüt auch keinen Hehl daraus.
"Ajatuksia Maailman Laidalta" ("Thoughts From The Edge Of The World"), so der Titel, bietet
wunderbaren Prog mit female voices, der sich der ruhigen, warmen Seite des Genres verschrieben
hat. "Und das, obwohl Viima kallte Brise bedeutet, die durch unser Land der Polarbären bläst"
lacht Finne Mikko. Gegründet hat er die Band 1998. Lost Spectacles nannte er sie, da sie viele
Tull-Songs coverte (nach der Geschichte mit dem Hasen...). Unter diesem Namen lieferten sie
denn auch einen Beitrag zu einem finnischen Prog-Sampler. Anfangs sang man noch Englisch, weil
die Mehrheit es so wollte. Doch nach einigen Umbesetzungen finnischsprachiger Musik, und so
wurde es auch Zeit für einen neuen, finnischen Namen.

Die Aufname des Albums zog sich hin, doch nach zweieinhalb Frühjahr gibt es die CD. Mit Querflöte
und Mellotron im 5/4-Takt ("Leijonan Syksy"), schwärmerischem Harmoniegesang (Titeltrack),
Bluesrock-Monsterriffs à la Soft Machine und Wah-Wah-Orgel Marke Caravan ("Ilmalaiva Italia")
bietet die Gruppe eine wahre Fundgrube für Canterbury-Fans, wobei die Songs in ihrer teils
klassischen Anlage (Uusi-Oukari studierte Musik) und mit unglaublich flexiblen Drums bisweilen
auch an P.M.F. erinnern und – wie zum Beispiel in "Luuttomat" – mit einem Jazz-Saxofon aufwarten.
Viima klingen tatsächlich – und wollten es mit dem Album auch – wie eine Formation aus besagtem
Umfeld und besagter Zeit. Doch sie wirkten mit keiner Note altbacken oder antiquiert, sondern
wie eine Band, die sich zur Blüte des 70s-Prog eine ganz eigene Nische erarbeitet hat. Von der
Albumbesetzung sind allerdings nur noch die beiden Genannten übrig. "Neu" sind: Hannu Hiltula
(Vocals, Sax, Flute), Aapo Honkanen (Bass) und Mikko Väärälä (Drums). "Der 70s-Sound wird
bleiben", verrät Uusi-Oukari, "weil er besser klingt als diese toten neuen Digitalklänge.
Aber es wird mit dem nächsten Album mehr Saxofon geben, weniger gesangs- und mehr
intrumentalorientierte Stücke und sicher uch Longtracks. Es kommt 2007." Da kann man doch
wirklich gespannt sein...

Joe Asmodo